*

Jan Vapaavuori

Syrjäytymisen vastainen taistelu edellyttää uutta tulokulmaa

Toteutin asuntoministerinä pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman. Tavoite oli puolittaa pitkäaikaisasunnottomuus, missä myös onnistuttiin. Olen monesti pohtinut miksi näin hyvin kävi.

Käänsimme aikanaan vallitsevan ajattelutavan ylösalaisin. Suomessa oli pitkään ajateltu, että moniongelmaisen ressukan oli ensin selviydyttävä raittiiksi, jotta hänet voisi asuttaa. ”Asunto ensin” –mallimme lähti siitä, että ensin tarvitaan asunto, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus päästä eroon muista murheistaan. Kovasti kolhuja kokeneelle pitkäaikaisasunnottomalle piti myös palauttaa ihmisarvo ja korostaa hänen oikeuttaan omaan identiteettiin. Tätä kuvasimme sloganilla ”Nimi ovessa”.

Toiseksi panostimme vahvasti ohjelman operatiiviseen läpivientiin. Kaikki hallinnot ovat pullollaan erilaisia ohjelmia, hankkeita ja projekteja. Ne eivät kuitenkaan toteudu itsestään. Niitä pitää jämäkästi ja määrätietoisesti johtaa. Ylipäänsä hanke pitää ottaa aidosti tosissaan.

Kolmanneksi pitää uskaltaa ihan oikeasti priorisoida. Modernin moniongelmaisen yhteiskunnan ongelmana on, että isotkin resurssit ovat lopulta rajallisia ja pirstomalla niitä vähän kaikkialle ei saada todellisia tuloksia missään. Aikanani priorisoimme tosissamme kaksi ryhmää muiden edelle, pitkäaikaisasunnottomat ja kehitysvammaiset. Saimme näiden kahden ryhmän osalta myös tuloksia aikaan.

Pitkäaikaisasunnottomuus on ääriesimerkki vakavasta syrjäytymisestä. Alati paheneva nuorten syrjäytymiskierre on, jos mahdollista, pitkäaikaisasunnottomuuttakin kimurantimpi ongelma ratkaistavaksi. Kaksikymmentä prosenttia pojista ja kymmenen prosenttia tytöistä jää edelleen pelkän peruskoulun varaan. Osattomuuden ja syrjäytymisen riski on melkoinen, vaikka osa kouluttamattomistakin saa hyvän otteen elämästään. Tämäkin haaste vaatisi ajattelutavan muutosta, väkevää operatiivista otetta ja kunnon priorisointia.

Mistään näistä ei nyky-yhteiskunnassa näy merkkejä. Maailma pyörii, sinänsä ymmärrettävistä syistä, keskiluokan murheiden ympärillä. Aikamme huomiota saavilla ja vaalikeskusteluja dominoivilla yhteiskunnallisilla uudistuksilla, kuten varhaiskasvatuksen maksuttomuudella, pyöräilyn edistämisellä tai sote-palvelujen valinnanvapaudella ei – näitä mitenkään moittimatta ja näitä kaikkia itse asiassa vahvasti kannattaen – ole paljoakaan tekemistä todellisen köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisen taistelun kanssa.

Köyhyyden ja segregaation vastainen työ on ilmastonmuutoksen vastaisen taistelun ohella aikamme suurin kysymys, johon ei kuitenkaan suhtauduta lähellekään samalla vakavuudella. Ilmastonmuutoksen pelko on lävistänyt keskiluokan suojapanssarin, länsimainen köyhyys ja syrjäytyminen ei. Todellinen panostaminen haasteeseen edellyttäisi isoa ajattelutavan muutosta.

Köyhyyden ja segregaation torjuminen on ennen kaikkea eettisesti ja inhimillisesti oikein. Se on tämän ohella aidosti kaikkien etu. Aivan erityisesti se on keskiluokan etu. Epäonnistuminen tässä työssä koituu yhteiskunnalle taloudellisesti kalliiksi, mikä käytännössä aina kääntyy keskiluokan kontolle. Ongelmien kasautuminen vaikuttaa olennaisesti myös yhdyskuntien viihtyisyyteen ja turvallisuuteen. Jälleen suurin kärsijä on keskiluokka, jolla ei ole mahdollisuuksia suojautua tai eristää itseään ongelmista varakkaiden ihmisten tavoin.

Hallinnon rakenteiden pitäisi tukea sitä, että hankalimpiin ongelmiimme voidaan tehokkaasti tarttua. Nykyinen kaksiportainen hallintomme antaa tähän periaatteessa eväät, varsinkin kun suurimmat ongelmat keskittyvät isoimpiin kaupunkeihin.

Vireillä oleva maakuntauudistus muuttaa kuitenkin tämän suotuisan lähtökohdan. Sosiaali- ja terveystoimen, joka on luonnollisesti keskeisessä roolissa köyhyyden vastaisessa työssä, irrottaminen kunnan muusta keinovalikoimasta ei helpota harjoitusta. Maakuntauudistuksen jälkeen köyhyyden ja segregaation torjuminen kuuluu yhä selvemmin kaikille – jolloin riski on, että se kuuluu yhä selvemmin ei kenellekään.

Suomen maailmanluokan PISA-tulokset eivät ole perustuneet siihen, että meillä olisi maailman parhaat hyvät koulut, vaan siihen että meillä on ollut maailman parhaat huonot koulut. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö parhaita kannattaisi voimallisesti edelleen kehittää, eikä se tarkoita sitä, että tasapäistävä tasalaatuisuus olisi tavoiteltavaa. Mutta se tarkoittaa sitä, että huonoimpien koulujen tasolla on aidosti merkitystä. Sama koskee soveltuvin osin kaikkea muutakin, jos vähäosaisuutta halutaan oikeasti vähentää.

Minulla ei ole viisastenkiveä, minkä käänteen tekevän muutoksen tarvitsisimme toimintatavoissamme. Se on kuitenkin selvää, että pelkästään lisärahoituksen vaatimiseen keskittymällä emme pääse pitkälle. Erilaisilla nuorisotakuilla ei niiden hyvästä tarkoituksesta huolimatta tavoiteta ongelman ydintä.

Toki rahaakin tarvitaan. Se pitää kuitenkin ensin ansaita. Vahva julkinen talous on köyhän paras ystävä, kunhan sen luomia hedelmiä käytetään viisaasti – ajattelutapoja uudistaen, tehokkaalla operatiivisella otteella ja rohkeasti priorisoiden.

Köyhyyttä ja syrjäytymistä ei missään ole onnistuttu kokonaan kitkemään. Tehtävä ei ole helppo eikä liikoja kannata kenenkään ryhtyä lupailemaan. Paljon enemmän voisi kuitenkin saada aikaiseksi, jos asian äärelle pysähdyttäisiin oikein kunnolla. Aikamme sivistysporvareilla ja humaanivasemmistolaisilla, ylipäänsä kaikilla yhteiskunnan pragmaattisilla ja tuloshakuisilla voimilla, voisi tässä olla isommankin yhteisen harjoituksen paikka.

Artikkeli Syrjäytymisen vastainen taistelu edellyttää uutta tulokulmaa julkaistiin ensimmäisen kerran Pormestariehdokas Jan Vapaavuori.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (3 kommenttia)

Juuso Hämäläinen

Kirjoititko Jan ihan itse tämän. Pakko kysyä.

Käyttäjän jannekejo kuva
Janne Kejo

Minäkin ihmettelin itsekseni kirjoitusta lukiessani, että pelkkä vaalien lähestyminen tuskin pystyy tätä selittämään...

Käyttäjän ArnoKotro kuva
Arno Kotro

Viisas ja tärkeä teksti, kiitos.

Toimituksen poiminnat